“Without music, life would be a mistake.” - Friedrich Nietzsche
Valikko

Runopoika

Kansakouluajoista muistan lähinnä sen, että luin Nirvankylän kansakoulun kirjaston läpi. Ei siellä kovin montaa nidettä ollut, mutta ne tarjosivat pakopaikan mm. Varjagien aarre kirjan luin moneen kertaan. Jossain vaiheessa aloin itsekin kirjoittelemaan kaikenlaista. Nuoruuden angsti ja sydänsurut virtasivat paperille ja täyttivät mapit, eikä kymmensivuiset kirjeet kirjeenvaihtokavereille olleet harvinaisia. Koulun ainekirjoitustunneilla sain usein kiitettäviä ja yo-aineeni lähti opettajan mukaan "laudatur-tasoisena", mutta jostain ihmeen syystä se tuli hyväksytyksi vain nippa nappa. Opettajan ja yo-lautakunnan tulkintaero aiheesta kieltämättä vaivaa edelleen - ja mihin ihmeeseen ne koululaisten yo-aineet menevät? Epäilykseni on, että ammattikirjoittajille materiaaliksi heidän omiin teoksiin.
Tekstieni julkisena julkaisukanavina toimivat aluksi omat lauluni ja sitten koulukavereiden bänditkin (mm. Cocaine, Kasa piikkejä, Noidankehä, Skädäm, Haupitz, Carillo...) niitä ottivat lyriikoiksi. Kun pääsin Kauhajoen Kunnallislehteen loppuvuodesta 1984 pitämään nuorisopalstaa niin monestikin täytin Valoa yössä -palstaa mielikuvitukseni tuotteilla. 1980 ja 1990 luvuilla tuli kirjoitettua niin paljon että ns. write's block oli vääjäämätön.

Tuossa karusellissa ylempänä satunnaisesti jokunen lyhyt nuoruuden mietelmä (karuselli pysähtyy kun klikkaan sivussa olevia ikoneita) ja tässä alla esimerkinomaisesti yksi hieman pidempi nuorisopalstani juttu 1980-luvun puolivälistä.

Äiti, mun on paha olla

Huone haisi hammaslääkärille ja oli kuin avaruusaluksen ohjaamo. Ihmiset makas letkuissa pakkopaitaan ja sänkyyn sidottuina. Ne oli jossain, kaukana poissa. Yaffa makas muiden joukossa muista eristettynä turkoosin värisen muoviverhosermin sisällä. Jossain hengityskone korisi rukouksiaan. Yaffa oli kalpea metallinhohteisen kehtonsa kohdussa. Ihan kuin olis kutistunut ja muuttunut lapseksi taas.

Kesällä me notkuttiin kimpassa kadulla ja aiottiin pistää kasaan bändi. Yaffa oli helvetin innostunut, mutta se ei ollut koskaan soittanut mitään. Se oli vain bändäri. Ehdotin, ett se vois laulaa, kun oli aina muutenkin makeilemassa - seksikäs ja pelottava villi. Mustat sotkuiset hiukset, mustalla rajatut kalpeat silmät, rannerenkaita viiskyt ja tiukka nahka-asu luki poliisitiedotuksissa. Varsinainen mustahuuli.

Ei Yaffa ollut aluksi innostunut laulamisesta, kun timantinkovan pintansa alla se kuitenkin pelkäs palautetta. Mutta oli se kuitenkin senverran narsisti, että sai tyydytystä harjoitellessaan meidän kanssa. Laulaja kun sai olla eturivissä. Ei me oikeesti mitään osattu, kunhan sai jotain vastapainoa dokaamiseen.

Koko kesä me harjoteltiin kaikkei punk-viisuja. Hanoita ja väsättiin omia vaihtoehtojuttuja. Kierreltiin festareilla ja digattii Smäkkii ja Siekkareita. Kaikki bogart- jutut oli ihan paskaa. Me liftailtiin ja juotiin aina kuskien viinat. Niitä oli helppo kusettaa flirtillä, ei me kuitenkaan koskaan menty pitemmälle. Kait meitä vihattiin, kun meistä liikkui kaikkia paskajuttuja. Ihme ettei kytät tai järkkärit polttaneet meitä kertaakaan, vaikka aina notkuttiin kännissä pummaamassa rahaa niiltäkin, ett olis päässyt sisään.

Sit tuli syksy ja koulu ja kaikki repeityi juuriltaan. Yaffa etääntyi, vaikka oltiin kuin sisaruksii. Koulussa se oli niin ihmeellinen, vittuili vaan kaikille. Kait sillä oli ongelmia ittens´kaa, joku sielullinen akne.

Mäkin rupesin sit kulkeen paljon Steissin kaa eikä Yaffa digannut sitä yhtään. Steissi kun vamppas aina kaikki parhaat kundit, siit se oli saanut nimenski.

Syksy, joulu, talvi, tähdet ja kuu. Hiihtolomalla näin Yaffan pitkästä aikaa, se kun oli pinnannut koulusta monta viikkoo, ja puhuttiin henkeviä ihan kahestaan. Ei Yaffa ollut käynyt ees treeneissä. Me oltiin otettu yks Varpu laulaan. Yaffa ei puhunut mitään, varmaan se olis halunnut taas mukaan. Muttei meillä ollu pokkaa sanoo Varpulle no deal kun harjoteltiin niillä ja siihen se sit jäi.

Yaffa kerto mulle kaikkee ihme itsesäälitilitystä. Mä en voinut ymmärtää ja pistin tosi vaikeesti. Kait se rupes inhoon muakin. Yaffa kun oli aina niin helvetin tinkimätön. Jos sillä meni kovaa nii se kans lensi korkeella ja sit kun meni huonommin nii sen varjokin häpes sitä. Se oli ihan mustavalkonen. Juteltiin sillon paljon yhestä Jonesta, joka oli hypännyt keskustassa viidennestä kerroksesta ja jäänyt kituun. Epäonnistuja, niin Yaffa sano. Jone oli yks sen vanha kundikaveri.

Pari viikkoo sit mä menin Yaffan kaa kattoon Siekkareita. Yaffa oli jo tullessaan ihan kännissä ja pelkäsin kun sillä oli se stiletti, jota se kanto mukanaan aina yhen raiskausyrityksen jälkeen. Yaffa hullutteli sapelitanssilla ja huito kun joku Manson. Sellanen se oli aina kun sillä kiiti korkeella.

Siekkarit oli valtavii. Ne soitti ihme sovituksii ja ei niit biisei olis tuntenut samoiksi kuin sanoista. Yaffa eksy musta siinä loppuryysiksessä enkä löytänyt sitä sit enää koko iltana. Joku kehu, ett se oli harhaillu parkkipaikalla toisen setin jälkeen, mutta jutusta on monii versio. En mä nähny sitä sit ku sairaalassa. Varmaan se oli tapahtunut ihan lopussa, kun en ollut kuullut ees ambulanssii, eikä kukaan muukaan meiän jengistä kun lähettiin aikasemmin liftaan pois.

Yaffa makas teräskohdussa ihan hiljaa. Sen silmät kuitenki eli. Sen kaulassa ja ranteissa oli paksut siteet ja se oli tiputuksessa. Se taisteli kauan ennenku sai puhutuksi mitään. Sen ääni oli kummallinen. Pari päivää sit se oli päässyt teholta. En mä jaksanut kysellä siinä mitään. Olin jo kuullut niin monii versioita. Olisin kyll varmasti lähtenyt sen kanssa silloin ambulanssiin, jos olisin tienny. Mutsi olis kyllä saanut sykärin kun olisin soittanu neljältä aamulla, ett hei mä soitan täältä sairaalasta, Yaffa delaa...

Moni luuli, ett Yaffa oli matkinu Jonee. Mut tuskin Yaffa oli tahtonu loppuun asti. Ainakin se oli valinnut turvallisen paikan, kun järkkärit kiertää aina vessoissa. Moni sanokin, ett nyt se ainakin sai julkisuutta. Vituttaa tollaset. Toisaalta Yaffa oli kuitenki jotenki sairaan ylpee, kun oli eka täällä joka on viiltänyt kaulaanki. Kolme pistohaavaa ja ranteissa kanssa. Sit siltä oli löytynyt tyhjä tabupurkki. Mä en voi ymmärtää miksei se puhunu mulle mitää ja mä pelkään mitä se keksiikään kun pääsee ulos. Mikä sitä oikein vaivaa ?

***

Mä oon päässyt kaiken yli... tavallaan. Oikeestaan en voi uskoo, ett se olin mä. Tuntuu, ett sen epätoivoisen illan tapahtumat olis pelkkää elokuvaa tai jotain. Ihan kuin sellanen Sid ja Nancy takauma - mun oma Waterloo. Fiilis vaan oli silloin kun siinä Smithsien Asleep biisissä... there is a better world, there must be... Mä halusin viedä sen loppuun asti kun koko universaali vitutus kävi taloksi ja tää ikuinen ahdistuksen karnevaali ilveili mulle.

Oikeestaan mä oon päässyt ulos noidankehästäni ja painajaisistani. Vituttaa ainoostaan nää arvet, jotka ei lähde unohtamalla tai pesemällä pois. Aina joutuu selitteleen. Ehkä mä meen plastiikkakirurgille joskus.

On kuitenki hienoo, kun tietää, ett vaikka niinku jäi viimeisestä bussista päätepysäkille sai kuitenki palata. Ehkä jossain joku kuitenki uskoo muhun. En mä tiedä mistään jumalista, mutta joku. Ehkä se oli sitä, että mun henki oli luovuttanut, mutta ruumis tahto elää.

Tuskin kukaan tietää silti totuutta - tuntee mua. En mä tunne ittekkää. Totuus on vaan yks tapa suhtautua podettuun elämään, hah. Ehkä tää näytti näyttämiseltä sivustakatsojasta.

En mä osaa ottaa tätä mitenkään legendaarisena juttuna. Se oli niin saatanan klassinen tapaus kun vaan. Jokasen on joskus löydettävä rajansa. Mä opin ne nyt, päätepysäkillä. Se oli mun selviytymisstategia. Voispa oppii aikasemmin arvostaan itteensä ja elämää sellaisena kun se on. Ei kaikkien tarvi olla sankareita, riittää kun on oman elämänsä sankari. Ehkä mä opin vihdoin lukeen itteeni. Tajus, ett umpikujastakin pääsee kun seuraa jälkiään taaksepäin. Itsari olis ollu luovuttamista, antautumista tai kuin luodit parhaan ystävän selkään. Siit tulee niin paska fiilis, ett kärpäset pyörii ympärillä.

Nyt haluis vaan päästä eroon kaikesta tapahtuneesta. Jotenki silleen kun Latvis laulaa siinä Sid & Nancy biisissään...Here I am, say no word. C´mon and set me free. No more risks, no more stupid questions, no more heroes and no more headlines. It was only a mistrial...

Se mua ottaa tässä jutussa eniten päähän kun en tahtonu mitenkään makeilla, enkä taatusti nostaa hilpeyttä mun itsarikokemuksella. Todella vituttaa kun kaikki kuiskii: "Yaffa teki sen sen takii ja sen takii..." En mä haluu mitään otsikoita, mä en jumalauta haluu kenenkään psykologiaa, sääliä tai muuta skeidaa...ok, mä tahdoin vain silloin pudota ja sillä saletti. Ei sille voi enää mitään, ett niin kävi. Selvisin kuitenki. Vituttaako ?

Nyt mä haluun elää mun omaa mustalaiselämää, villinä ja vapaana. En mä tarvi kenenkään vahtimista ja kieltoja, tää mun elämä on mun oma stoori. Toisaalta mä oon helvetin herkkä. Mä otan aina kaikki niin lopullisena. Usein tuntuu ettei musta kukaan välitä. Tai voiko sellasta vaatii kun kun ei ittekkään välitä ittestään. "Kaikki menee ohi, se on vaan murrosikää...", ne jankuttaa ja toistaa. Ei ne ymmärrä paloo mun sisällä. Ainoostaan silloin kun otin mömmöjä tai perskännin tuntui ett mut hyväksyttiin. Kun kaikki oli sekaisin oli kaikki samanarvosii. Kaikki oli sillon niin helvetin helppoo ja yksinkertaista. Pysty puhuun, nauraan ja itkeen. Sillon oli vapaa, rohkee ja alaston rakastamaan.

Mä haluisin hirveesti, ett olis joku jolle vois puhuu kaikkee, jota vois rakastaa ja rakastella pelkäämättä, ett se tallois perhosen sisältäni. Haluis jonku jonka pystyis kanssa antaan olla vapaa. Ehkä mä oon jotenki tunnevammanen tai jotain, kun tuun helvetin ahdistuneeksi kun kaikki haluu omistaa kokonaan. Monet munki frendit elää Pirunsaartaan. Ne on kahleissa kaikin tavoin. Sen lisäks, että ne haluu seurustella ne haluu menestyy, ne haluu settle down, ne haluu koko saatanan maapallon. Ne nuolee kaikkee ja huoraa ittensä siinä sivussa. Ihan kun elämässä ei olis muuta kun perustaa perhe ja haalii materiaa. Ehkä ne sit tajuu, kun ne on viiskymppisiä ja niiden lapset on öitä poissa...tai yrittää itsarii.

***

Yaffa kääntyy ja lähtee kävelemään steissille päin. Mä jään istumaan siihen Ostarin rappusille ja katson sen perään kun se katoaa kulman taakse. On mielettömän pimeetä ja hiljaista. Tuhannet tähdet, jossain kaukana, tunteettomina kiertävät radoillaan ihan kuin me ihmiset täällä alhaalla. Näyttää kuin ne putoaisivat, mutta ne ovat lumihiutaleita, jotka vääristyvät kasvoiksi kyynelteni läpi. On hiljaista. Liekit ovat sammuneet Jeanne d´Arc...

- Latvis